...
Show More
Lentäjä lentää, rakastaa, kiirehtii jälleen lentämään, muistelee rakastettuaan, lentää ja pyrkii suorittamaan saamansa tehtävän loppuun niin kauan kuin hänessä voimia on. Postilento etelään -kirjan juoni on siis sama kuin keskisuomalaisen ilmailurockyhtyeen Gaspard Oilin koko tuotannossa. Kyse on lentämisen romantiikasta: siitä, että kaipaa jatkuvasti jonnekin muualle ja voi saavuttaa mitä upeimmat näköalat vain yksin.
Yläilmoissa yksinäisyys näyttää olevan ylen leimallista. Vaikka kyydissä olisi hetkellisesti joku muu, häneen on vaikea saada kontaktia. Tässä kirjassa lentäjällä on ainoana matkustajanaan mekaanikko, mutta tämä vain lukee kirjaa taskulampun valossa eikä kuule, vaikka lentäjä hakkaa nyrkillään seinää vain kahden käsivarrenmitan päässä. "Ei ole lainkaan kivaa." Samoin lentäjä saa hetkeksi mukaansa elämänsä rakkauden, mutta tämäpä onkin vain naisen fyysinen olomuoto – unelmien nainen jäi hengeltään haikailemaan muualle. "Sielun maisemat vaihtuvat niin nopeasti..." "Hylätty kylmien tähtien sekaan."
Pikku kirja ei todellakaan ollut helppoa luettavaa, vaikka pituutta tällä novellikolmikkoa muistuttavalla tarinalla oli vain 142 sivua. Muissakin Goodreads-arvosteluissa ihmetellään teoksen vaikeaselkoista rakennetta ja sitä, että on vaikea pysyä kärryillä tapahtumien kulusta ja kerronnan näkökulmista. Itsekin jouduin lukemaan muutamia lukuja kahdesti, jotta tajusin, missä mennään. Toisaalta useammalla lukukerralla tarina alkoi (tietenkin!) avautua paremmin ja saatoin jo nauttia ilmaisusta sen verran kuin kykenin. Joissakin kohdissa nimittäin (suomennoksen?) tyyli teki ikävän mahalaskun. Jotkin tyyliin sopimattomat sananvalinnat jäivät häiritsemään.
Lentäjähahmo(i)lla on aina kiire, eikä lentäjä ole kotonaan missään muualla kuin koneensa ohjaamossa keskellä vaarojen ja yllä pilvien. Ystäväänsäkin tavatessaan hänellä on peräti viisi minuuttia aikaa selostaa elämänsä rakkauden käänteet. Aika nopeasti (tai tiiviisti) hän taitaa ne kertoa, koska kyseinen tarina vie varsinaisesti puolet koko kirjasta.
Hienoin lentäjän luonnekuvaus on sivuilla 98–102. Tuossa kohdassa lentäjä on postilasteineen saapunut Casablancaan. Maisemanvaihdos on hurja, sillä hän on juuri kamppaillut pilkkopimeässä suunnistusvaikeuksien ja kovan tuulen kanssa, ja yhtäkkiä hän onkin räikeän kirkkaasti valaistussa pikkuisessa toimistossa. Tässä "kompaktissa maailmassa" käydään tahtojen taistelu vettä valuvan ja rättiväsyneen lentäjän ja kentän päällikön välillä:
Kentän päällikkö ehtii vielä loukata lentäjää mainitsemalla, että kuu nousee tunnin kuluttua. Siitäkös lentäjä suivaantuu: hänkö tarvitsisi kuunvaloa yölennolla, näyttääkö hän muka joltakin lento-oppilaalta! (:D)
Vasta kun päällikkö määrää, että lentäjän tulee jäädä kentälle, lentäjä rauhoittuu, syö eväsleipänsä ja ilmoittaa lähtevänsä matkaan. Kumpikin sai osoittaa päättävänsä yksin, ja se on tärkeää. Tärkeämpää on se, ettei tarvitse myöntää kenellekään tämän olleen oikeassa. Mutta kaikkein tärkeintä on postin kuljettaminen eteenpäin – se on tärkeämpää kuin yksittäisen lentäjän henki.
Lentäjyyden teemoihin kuuluu se, että lentäjä liikkuu mutta muut pysyvät paikoillaan. Tunisialaiselle kersantille hänen luonaan piipahtava lentäjä on "lentoonlähtöä valmisteleva nuori jumala, joka oli ilmestynyt tyhjästä". Lentäjä viipyy hänen luonaan vain yhden yön, mutta kersantti ehtii välilaskun aikana kaataa lentäjän syliin koko sielunsa. Selostaessaan elämäänsä kersantti saa palautettua mieleensä erään vanhan laulun, kotimaansa ja kaikki kalliit muistot. Ja saahan hän auttaa lentokoneen korjauksessa ojentamalla tulppa-avaimen! Niin kersantti "varastoi sydämeensä kuusi kuukautta rakkautta", vaikka sydän kenties unohtuikin tuon pienen korjaustoimenpiteen myötä lentokoneeseen.
Kaiken tämän kirjoittamisen jälkeen vaihdoin kolme tähteä neljäksi. Oli tämä sittenkin hieno kertomus! Erityisesti ilahdutti lentäjälle tavoitettu ääni: yksinäinen jupina ja sähkösanomatyyppinen kielenkäyttö.
Yläilmoissa yksinäisyys näyttää olevan ylen leimallista. Vaikka kyydissä olisi hetkellisesti joku muu, häneen on vaikea saada kontaktia. Tässä kirjassa lentäjällä on ainoana matkustajanaan mekaanikko, mutta tämä vain lukee kirjaa taskulampun valossa eikä kuule, vaikka lentäjä hakkaa nyrkillään seinää vain kahden käsivarrenmitan päässä. "Ei ole lainkaan kivaa." Samoin lentäjä saa hetkeksi mukaansa elämänsä rakkauden, mutta tämäpä onkin vain naisen fyysinen olomuoto – unelmien nainen jäi hengeltään haikailemaan muualle. "Sielun maisemat vaihtuvat niin nopeasti..." "Hylätty kylmien tähtien sekaan."
Pikku kirja ei todellakaan ollut helppoa luettavaa, vaikka pituutta tällä novellikolmikkoa muistuttavalla tarinalla oli vain 142 sivua. Muissakin Goodreads-arvosteluissa ihmetellään teoksen vaikeaselkoista rakennetta ja sitä, että on vaikea pysyä kärryillä tapahtumien kulusta ja kerronnan näkökulmista. Itsekin jouduin lukemaan muutamia lukuja kahdesti, jotta tajusin, missä mennään. Toisaalta useammalla lukukerralla tarina alkoi (tietenkin!) avautua paremmin ja saatoin jo nauttia ilmaisusta sen verran kuin kykenin. Joissakin kohdissa nimittäin (suomennoksen?) tyyli teki ikävän mahalaskun. Jotkin tyyliin sopimattomat sananvalinnat jäivät häiritsemään.
Lentäjähahmo(i)lla on aina kiire, eikä lentäjä ole kotonaan missään muualla kuin koneensa ohjaamossa keskellä vaarojen ja yllä pilvien. Ystäväänsäkin tavatessaan hänellä on peräti viisi minuuttia aikaa selostaa elämänsä rakkauden käänteet. Aika nopeasti (tai tiiviisti) hän taitaa ne kertoa, koska kyseinen tarina vie varsinaisesti puolet koko kirjasta.
Hienoin lentäjän luonnekuvaus on sivuilla 98–102. Tuossa kohdassa lentäjä on postilasteineen saapunut Casablancaan. Maisemanvaihdos on hurja, sillä hän on juuri kamppaillut pilkkopimeässä suunnistusvaikeuksien ja kovan tuulen kanssa, ja yhtäkkiä hän onkin räikeän kirkkaasti valaistussa pikkuisessa toimistossa. Tässä "kompaktissa maailmassa" käydään tahtojen taistelu vettä valuvan ja rättiväsyneen lentäjän ja kentän päällikön välillä:
"Niin, aiotteko lähettää minut jatkamaan matkaa?"
Kentän päällikkö selaili papereitaan murahtaen.
"Te toimitte niin kuin käsketään."
Hän tiesi aivan hyvin, ettei hän vaatisi lähtöä, ja lentäjä tiesi samoin, että hän itse pyytäisi päästä lähtemään. Mutta kumpikin halusi osoittaa päättävänsä yksin.
"Sulkekaa minut kaappiin silmät sidottuna ja kaasuvipu edessäni ja käskekää viedä se kaappi Agadiriin. Sellaisen käskyn te haluaisitte antaa."
Kentän päällikkö ehtii vielä loukata lentäjää mainitsemalla, että kuu nousee tunnin kuluttua. Siitäkös lentäjä suivaantuu: hänkö tarvitsisi kuunvaloa yölennolla, näyttääkö hän muka joltakin lento-oppilaalta! (:D)
Vasta kun päällikkö määrää, että lentäjän tulee jäädä kentälle, lentäjä rauhoittuu, syö eväsleipänsä ja ilmoittaa lähtevänsä matkaan. Kumpikin sai osoittaa päättävänsä yksin, ja se on tärkeää. Tärkeämpää on se, ettei tarvitse myöntää kenellekään tämän olleen oikeassa. Mutta kaikkein tärkeintä on postin kuljettaminen eteenpäin – se on tärkeämpää kuin yksittäisen lentäjän henki.
Lentäjyyden teemoihin kuuluu se, että lentäjä liikkuu mutta muut pysyvät paikoillaan. Tunisialaiselle kersantille hänen luonaan piipahtava lentäjä on "lentoonlähtöä valmisteleva nuori jumala, joka oli ilmestynyt tyhjästä". Lentäjä viipyy hänen luonaan vain yhden yön, mutta kersantti ehtii välilaskun aikana kaataa lentäjän syliin koko sielunsa. Selostaessaan elämäänsä kersantti saa palautettua mieleensä erään vanhan laulun, kotimaansa ja kaikki kalliit muistot. Ja saahan hän auttaa lentokoneen korjauksessa ojentamalla tulppa-avaimen! Niin kersantti "varastoi sydämeensä kuusi kuukautta rakkautta", vaikka sydän kenties unohtuikin tuon pienen korjaustoimenpiteen myötä lentokoneeseen.
Kaiken tämän kirjoittamisen jälkeen vaihdoin kolme tähteä neljäksi. Oli tämä sittenkin hieno kertomus! Erityisesti ilahdutti lentäjälle tavoitettu ääni: yksinäinen jupina ja sähkösanomatyyppinen kielenkäyttö.